Alkuun pieni Vietnamin lähihistorian kertaus.

Vietnam oli jaettu kahtia rauhansopimuksella 1955. Pohjoisessa oli kommunistinen hallitus ja etelässä kapitalistinen. Maassa oli myös alueen hallintaan tottuneita Ranskalaisia siirtomaaisäntiä sekä japanilaisia toisen maailman sodan aikana tulleita valloittajia. Etelän hallitus ei ilmeisesti ollut kovin jämäkkä, vaan Ranskalaisten asettama ja korruptoitunut. Pohjoisen kommunistihallitus sai tukea muista kommunistimaista. Tilanne siis suhteellisen monimutkainen eikä ollut rauha kovin pysyvä.

Sotatila siellä oli. 1965 USA:laiset tulivat Etelä-Vietnamin avuksi, tulos ei ollut toivottu, USA:laiset poistuivat vuonna 1972. Pohjoisen joukot vallottivat etelän eli sen pääkaupungin Saigonin 1975. Sen jälkeen se ei enää ollutkaan Saigon vaan Ho Chi Minh city. Ho Chi Minh oli se aatteellinen kommunisti pohjoisesta, heidän pääministerinsä. Tosin pohjoisen voittaessa jo kuollut.

Vietkongit olivat eteläläisiä, jotka tukivat pohjoisen joukkoja. He kävivät sissisotaa Etelä-Vietnamin ja USA:n armeijaa vastaan.

Parissa kohteessa kävimme tutustumassa miten Vietnamilaiset näkevät sotansa. Tutustuimme Ho Chi Minh cityn ulkopuolella oleviin Vietkongien rakentamaan tunneliverkostoon ja kaupungissa itsessään olevaan sotamuseoon.

Vietkongit piileksivät ensin viidakossa. Viidakko oli USA:laisille liian haastava, joten he myrkyttivät sen kemikaaleilla hengiltä. Suojaavan viidakon kadotessa ympäriltä kaivoivat Vietkongit yli 200 km tunnelia.

Retkemme opas oli vanhempi mies, joka oli sodassa ollut etelän joukoissa. Ensin mietin, onpas mielenkiintoista kuulla subjektiivista tarinaa niistä tapahtumista, objektiivisen voi lukea wikipediasta.. Myöhemmin minusta alkoi tuntua, että hänen näkemyksensä olivat kyllä objektiivisempia kuin Vietnamin hallituksen viesti.

Oppaamme sanoi, että ei hän olisi halunnut sotimaan. Ei halunnut tappaa ketään eikä halunnut elää jatkuvan kuolemanpelon kanssa. Sanoi että oli vain todella iloinen kun sota loppui ja hän pystyi palaamaan perheensä luo ja elämään rauhassa. USA:laisten tultua etelän avuksi, oli oppaamme ilmoittaunut vapaaehtoiseksi heidän porukkaansa. Hän oli lukenut englantiakin koulussa ja pääsi tulkiksi. Sinä aikana hänen englannintaitonsa parani niin että näin kolmisenkymentä vuotta myöhemmin hän on oikein mainio turistiopas. Epäili että ilman sitä työtä, hän olisi työtön.

Tavallisena rivisotilaana hän ei ollut joutunut "uudelleenkoulutusleirille", mikä oli kohtalona armeijan hierarkiassa ylempänä olevilla. Mitä korkampi asema, sitä pidempi uudelleenkoulutusjakso.

Vietkong kasvatti Etelä-Vietnamin maaseudulla hyvin suosiotaan. Etelä-Vietnamin armeissa pojat lähetettiin usein jonnekin kauemmaksi, niin että eivät mahdollisesti vuoteen päässeet käymään kotonaan. Mitään viestejä ei tullut ja monet palasivat kotiin arkussa tai vajaaraajaisina. Kun perhe päätti, että poikansa liittyy Vietkongiin, oli hän paljon lähempänä ja pystyi käymään usein kotona.

Vietkongit pukeutuivatkin maanviljelijöiden perinteiseen asuun eli sulautuivat porukkaan. Näin vastustajat eivät voineet tietää ketkä ovat heidän vihollisiaan ja ketkä tava maanviljeijöitä. Maanviljelijät ja monet Saigonilaisetkin tukivat Vietkongia, vaikka eivät olleet aktiivisesti toiminnassa mukana.

Monet perheet lähettivät ensin poikansa Etelä-Vietnamin ja USA:n armeijaan. Kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen pakeni sieltä aseineen Vietkongiin.

Tunneleita, johon tutustuimme, kutsutaan Cu Chi -tunneleiksi, sillä ne sijaitsevat sen nimisellä alueella. Turisteille sinne oli rakennettu varsinainen puuhamaa. Aluksi meille näytettiin varsin hupaisa propagandaelokuva, jossa ylistettiin urheita maanviljelijöitä ja maanviljelijöiksi tekeytyneitä Vietkongeja, jotka olivat tappaneet amerikkalaisia. Samoi pontevat naiset saivat palkintoja hienosti suoritetuista sotatoimista.

Turisteille esiteltiin monia varsin kekselijäitä ansoja. Oppaallamme ei ollut teidossa että kukaan olisi sellaisen ansaan pudonnut. Turisti pääsi kokeilemaan mahtuuko lantio sisään tunnelin sisäänmenoaukosta ja pääsimme kyyryssä kävelemään uudelleenrakennettua tunnelia pitkin.

Saimme myös maistella tapiokaa (perunaa muistuttava juures), joka oli ollut Vietkongien yleinen ruoka. Oppaamme oli sodan aikana syönyt hampurilaisia ja perunamuussia.

Pientä kitkeryyttää tuntui oppaallamme oleva. USA:laiset lupasivat auttaa Etelä-Vietnamia, liukenivat paikalta, kun tehtävä ei ollutkaan helppo. Saigonin hallituksen pääministeri, varapääministeri ja monet muut ministerit vain karkasivat ulkomaille kun sota alkoi lopullisesti näyttää hävityltä. Virallinen propagada kutsuu Saigonin hallitusta nimellä nuket.

Sotamuseossa paheksuttiin kovasti kuinka USA:laiset tappoivat myös maanviljelijöitä ja naisia.

Museossa oli esillä giljotiini. Tekstikuvauksessa kerrottiin että giljotiinia käytettiin etelässä toisinajattelijoiden eli pohjoishenkisten teloituksiin Vietnamin ja USA:n välisessä sodassa. Muisteltiin vuonna 1960 viimeistä giljotiinilla teloitettua. Niin ne USA:laiset tulivat maahan 1965.

Joka paikassa puhutaan Vietnamin ja USA:n välisestä sodasta, missään ei mainita että USA:n liittyessä sotaa, oli jo 20 vuotta ollut käynnissä Vietnam vastaan Vietnam -sota. Vaatii ehkä vielä pari sukupolvea että asioista pystytään puhumaan niiden oikeilla nimillä.

Kävimme myös katsomassa 60-70 -lukulaisia propagandapostereita. Ne jäivät aika laimean tuntuisiksi kun matkalla sinne näimme nykypäiväisiä postereita. Ooppera-aukiolla oli valokuvanäyttely. Oli muutama vanha valokuva vuodelta 1979 kuinka aseistetut turvallisuusjoukot vapauttivat Saigonin. Uudemmissa kuvissa sotilaat auttavat kalastajia korjaamaan verkkoja, rakentavat siltaa ja mittaavat mummolta verenpainetta.