maanantai, 15. maaliskuu 2010

Bali: Padagpai

Balille päästäessä ruoka kyllä parani ja monipuolistui huomattavasti. Hintakin tosin pompsahti nelinkertaiseksi. Sateetkin väheni. Balilla oli monta sateetonta päivää ja yhtenäkään iltana ei tainnut tuntia pidempään jatkua. Sadekausi on ihan lopuillaan ja monet joenuomat ovat silti ihan kuivina. Taitaa raukoilla olla haasteellinen viljelyskausi edessä.

Ympäristö laiskistaa ja ymmärrän kyllä miksi kukaan ei kävele tai pyöräile. Ei muakaan huvita. Jalkakäytäviä on heikosti. Jaavalla isommissa kaupungeissa välimatkat oli vielä todella pitkiä. Pomolla on inhottavaa, kun on hidas ja isoimmat ja pahanhajuisimmat autot suhaan ihan vierestä ohi, polkupyörällä tilanne olisi vielä paljon heikompi kun mopolla sentään pysyy joidenkin vauhdissa. Eikö se ole kustannuskysymyskään, lähes kaikilla on varaa mopoon ja miksi polkea jos voi päristellä. Joku kumma kulttuuriero siinä on, Tanskassa tai Hollannissa moni haluaa polkea, vaikka olisi mahdollisuus mopoilla.

Hauskoja ovat nämä paikalliset paikoittain. Yrittävät kovasti olla mieliksi länsimaalaisille. Jossain heille on kerrottu tai telkkarista ovat havainneet, että länsimaissa kätellään. Hieman on vain hakusessa ne tilanteet joissa niin kuuluu tehdä. Esimerkiksi harvemmin baariin mentässä omistaja-baarimikko tulee kättelemään. Yhtään kädenpuristusta ei ole tullut vastaan vaan kaikki on ollut sellaisia löysiä luikahduksia.

Yksi melkein rasittava ilmiö on ravintoloissa se anteeksipyytely. Kun tarjoilija lähestyy ruuan kanssa, kuuluu jo vähän matkan päästä ekskjuuuusmeee ja kun edetään vaiheeseen jossa ruoka asetellaan pöytään, kuuluu vain sori sori. Tämä on varmaan jonkin kielellinen eroavaisuus. Jotain on tainnut tervehdyksissä mennä koulussa ristiin, todella paljon kuulee pitkin päivää ihan iltaan asti, good morning! Aluksi ajattelin sen olevan joku lipsahdus tai huono vitsi, mutta niin paljon sitä käytettiin siellä, että epäilen koulukirjoihin tupsahtanutta virhettä.

Seuraava kohde Balilla oli siis Padangpai. Ubudista helposti turistibussilla siirtyminen, meniköhän siinä reilu tunti. Julkisten kulkuneuvojen tila on Balilla rapistunut, sitä se teettää kun kaikilla on varaa hankkia mopo.

Padagbai on pieni satamakaupunki, jossa oli aika paljon reppureissajatunnelmaa. Monelle se taitaa olla lähinnä läpikulkupaikka. Kuski Ubudista tullessa kysyi, että mennäänkö suoraan satamaan. Ei. Hostellilla kysyivät varmaan joka päivä, että mille päivälle haluamme heidän järkkäävän meille laivaliput. Ei, me ei haluta mihinkään. Gilin saariryhmä Lombokin kupeessa on se minne lähes kaikki ovat sieltä menossa.

Padangpaissa oli varsin ihana ranta, blue lagon -niminen ja ei tarvinnut arpoa mistä oli nimensä saanut. Siellä turistit kellistelivät puiden alla, vain muutama todella harva uskaltautui aurinkoon. Viimeisenä Padagpai-päivänä vietin ihan ennätyspitkän ajan rannalla hedelmiä, kirja ja snorkkeli viihdykkeinä. Kalat oli iloisen värikkäitä, koralleissa olisi ollut toivomisen varaa. Hiekka blue lagonissa oli vaaleaa, koostui valkoisista, mustista ja oransseista jyvistä.

Yhtenä päivänä otimme taas skootteit ja lähdimme ajelemaan rantaa pitkin. Kohteeksi valikoitui kätkön perusteella varsin mainio palatsi. Sitä ei mainittu kirjassa, hulppea ja hieno, mutta ehkä historiallista merkistystä ei niinkään. Kätkökuvauskin tuli ihan tarpeeseen kun ei siellä mitään informaatiota ollut. http://www.geocaching.com/seek/cache_details.aspx?guid=1ff20ee7-1147-4c3c-81a8-872850f031e4.

Paluumatkalla pysähdyimme tietenkin vielä toiselle kätkölle. Mahtava ranta, valkoista hiekkaa. Olisi ollut mukava kävellä paljain jaloin hiekalla, ei mitään mahdollisuutta, niin polttavaa se oli. Lounaamme oli todella herkullinen, tuore snapperi hiiligrillistä. Siinäkin rantaravintolassa, kuten monessa muussakin, oli ruokalistalla monia kalaruokia. Henkilökunta aina innoissaan kertoi mikä on tuoretta eli mitä ovat sattuneet kalastajilta sinä aamuna saamaan. Loput sitten pakasteesta.

Siinä rannalla aallot olivat sellaisia retuuttajia, etten ole aikaisemmin kokenut. Ei ollut paljoa Tiinalla vastaansanomista kun ne rannassa heittelivät edes takas. Enstes paiskautu rantahiekalle ja siinä kun hetken haukko henkeä, ilmaisi se takaisin mereen, oli aikalailla uimahame korvissa. Tosissan piti keskittyä, että pääsi sieltä pois. Paiskautumisvaiheessa oli päästävä jaloilleen alas, jotta ehti juosta rannemmaksi ennen kuin imaisu tuli.

Jotta rantatasapaino pysyisi, pitihän sitä vielä käväistä pikimustalla rannalla Padagpain länsipuolella. Sellaistakaan en ole koskaan nähnyt.

torstai, 25. helmikuu 2010

Bali: Ubud

Aika hullun kuuloista siella Suomessa. Kaikki sielta saapuvat viestit sisaltavat jonkun nakokulman kasittamattomaan lumimaaraan. Taalla taas ajatuksen pyorii nahan polttavan auringon ymparilla ja lampiman meriveden. Saatan hiukka palella kun palaan suomeen, tiedossa parhaassa tapauksessa sellainen 40 asteen lampotilaero, mutta eipa 60 astetta mahdoton ole.

Sita turistirantaa riitti yksi paiva ja riitti tosiaan hyvin. En kylla osannut olla kauhean huolestunut sen driksuni turvallisuudesta, mutta onhan se ihanaa etta huoleditte.

Reilu tunnin minibussimatkan jalkeen saavuimme Ubudiin, sisamaakaupunki Balilla. Paikka oli paljon ystavallisemman oloinen kuin Kuta. Kuvauksen perusteella kyseessa on Balin kulttuurikeskus ja oli siella ainakin tarjontaa turisteille, tanssia ja teatteria. Vahan se tuntui perhe- ja elakelaiskohteelta ainakin siina vaiheessa kun yritettiin hakea iltakaljaa, pelkkia ruokapaikkoja ja me olimme syoneet jo.

Ubudissakin on kaynyt jo liian monta turistia. Keskustassa ihan kaikki oli turisteja varten, paikalliset oli syrjaytetty muualle.

Tietenkin tutustuimme kulttuuritarjontaan, kavimme katsomassa perinteista varjonukketeatteria. Nuket olivat tosi taidokkaan, esityksessa oli reipas livebandi. Tarina oli perinteisin, paha ja hyva jumala taistelee jumalattaresta ja valtakunnat sotii. Esitys oli lahes privaatti, meidan lisaksi siella oli yksi muu katsoja.

Ehka paras nahtavyys joka tahan mennessa on koettu, oli Ubudissa, apinametsa. Viileassa viidakkomaisessa metsassa asusteelee kolmisen sataa apinaa. Apinat olivat varsin seurallisia, peuhasivat ja puuhasivat aivan turistien jalkojen juuressa. Muutama turhankin innokas siella oli, hyokkivat kasilaukkuuni. Siella oli ollut hedelmia, mutta ei ollut enaa, haju oli kylla tallella. Metsikossa oli myos kolme muinaista temppelia, todella mielenkiintoisesti ja kiehtovasti sammaloituneet. Pitaa saada tanne liitettya kuvia, mutta auttaisi jos olisi kameran kaapeli mukana. Nyt ei pysty.

Toisena Ubudpaivana tutustuimme ymparisoon vuokraamalla skootterit. Näki vähän paikallisempaakin menoa. Olihan se aavistuksen pelottavaa, mutta hengissa yha. Siina harhaillessamme paadyimme vahingossa pariin ihan vierailemisen arvoiseen temppeliin. Muutama katkokin sattui matkalle.

Monin paikoin Balilla paikat rapistuvat. Parit meidan majapaikat on varmasti ollut tosi hulppeita ja ovat yha hienoja. On uima-altaita, valtavia huoneita, ihania sisapihoja, mutta monin paikoin homehtuu ja hajoaa. Pommit Kutalla 2002 ja 2006 on vahentanyt turististien maaraa ja aiheuttaneet monelle taalla ahdinkoa. Ubudin reunalla kavimme etsimassa yhta katkoa hylatun ja hajotetun hotellin raunioista. Uima-allas oli yha pihalla ja seinia oli jonkin verran, vessoissa oli kaakelit, mutta esimerkiksi ikkunoiden karmit olivat kadonneet.

Kahvi on huippuhyvaa, kylmana ja kuumana. Tee on tavallisen tylsaa pussiteeta.

keskiviikko, 24. helmikuu 2010

Bali: Kuta

Saari nimeltansa Bali, on muutakin kuin se tunnnetuin osuus eli turistiranta yokerhoineen. Balilla on noin 3,5 miljoonaa asukasta. Saari on noin 100 km levea ja 40 km korkea. Muusta Indonesiasta poiketen balilaiset ovat hinduja. Ruokalistoilla on porsasta, mutta ei lehman lehmaa. Jaavalla taasen oli toisinpain.

Kovia balilaiset ovat ainakin uhraamaan, uhrilahjoja on joka puolella, erityisesti kaduilla siis jalkakaytavilla, rannoilla, majapaikkojemme terasseilla ja ihan missa vain. Hindulaisuus taalla on joten kovin erilaista kuin Intiassa, mutta en osaa tarkemmin kertoa miten. Ainakin tama Etela-Bali, jossa olemme liikkunut on pullollaan temppeleita ja pyhattoja. Suurin osa rakennettu muinoin, mutta seassa taitaa olla aika uuttakin tuotantoa. Paikoittain kaduilla jokaisen tontilla on pyhatto ja toisin paikoin jokatoinen portti nayttaa temppeli portilta, vaikka pihalla saattakin olla hotelli tai asunto tai ihan mita vain.

Ensimmainen kohteemme Balilla oli paikka nimeltaan Kuta, juuri se paikka jonka kaikki tietavat Balista. Se oli ihan niin kamala kuin odotinkin. Turisteja ja turisteille jotakin kauppaavia paikallisia, ei muita. Paivalla kun kuljin kaduilla niin lahes jokainen nainen joka ohitin yritti myyda hierontaa, mankuvasti venyttivat massaaaash. No thank you!

Muita myyntiartikkeileita olivat vaatteet, manikyyri, juotava ja surffitunnit. Illalla sitten kaljaa, drinksuja ja ekstaasia. Pojille oli tarjolla myos youg girl.

Olihan ranta upea, hyvat surffausaallot, mutta sitakin saattaisi arvostaa enemman jos innoistuisi surffaamisesta.

Onhan se juttu siella ne klubit. Klubille maksaa normaalisti mpom 4 euroa sisalle, joka tuntuu taalla isolta rahalta, sillahan saa kaksi iiisoa kaljaa. Mutta kas, juuri sina paivana naiset paasivat ilmaiseksi suurimmalle klubille sisalle ja luvattiin viela ilmaisia drinksuja. Niipa matkaseurueemme paatti lahettaa agentin tutustumaan. Sinne tassutin siis sisalle, harhailin varmaan 10 minuuttia lukuisissa eri kerroksissa, kunnes loysin kattoterassille. Siella se meno oli. Sain baaritiskilta ihanan mansikkadrinksun, joka maistuin pahalle, lahinna paikalliselle viinalle. Siina istuin ja imin sita pillillani karsien huonosta musiikista ja tuomiten muut siella olevat ihmset pontonoloisiksi. Hihiii, mutta olinpa kaynyt klubittaa. Eli pakenin viereiseen pubiin.

keskiviikko, 24. helmikuu 2010

Jaava: Bromo

Bromo on pikkuinen vuoristokyla Gunung Bromo -tulivuoren reunalla. Siina vietimme illan tuijotellen paikallisia ja syoden nuudelikeittoa. Ihmiset olivat tosiaan eri naikoisia kuin lahempana merenpinnantasoa. Mielesteni jotenkin saman nakoisia kuin darjeelingilaiset, ehka vuorella asuminen muokkaa tietynlaiseksi.

Kylan sijainti oli suorastaan janna, tulivuoren kraaterin reunalla. Se vuori oli kylla jo taysin rauhottunut. Keskelta kraateria oli viela puskenut toinen vuori lapi, se oli viela puoliaktiivinen tyontaen savua ulos.

Aamuheratys oli varhainen, totuttuun tapaan. Talla kertaa kello 3:20. Mita turisti ei tekisi nahdakseen auringonnousua vuorilla. Jeepilla kukkulan paalle tahystyspaikalle, ei oltu ainoita siella. Salamavalot vain vilkkuivat kun turistit jannityksella odottivat valoilmiota.

Nousun jalkeen hyytyneenkraaterin pohjalle ja kapuaminen savuavan kraaterin reunalle. Rikinhajussa soimme aamiaisevaina olleita pahkinoita ja sipseja. Eipa hullumpi evastyspaikka.

Retki oli varsin hyvin konseptoitu, on sita varmaan jo joitain vuosia hiottu. Kaikki toimi tasmallisesti, ei hapuilua. Muuten kylla varsin antoisa.

Loppupaiva olikin matkustamista. Minibussilla reilu tunti alas kaupunkiin. Pari tuntia seuraavan bussin odottelua. Sitten olikin 9 tuntia matkustusta, valissa 40 minuutin lauttamatka Javalta Balille.

Hullun lailla taalla kylla kaahataan. Kirja kertoo kuinka taalla liikenneonnettomuuksissa kuolee tolkuton maara ihmisia. On suuronnettomuuksia ja pienempia onnettomuuksia. Kaduilla liikkuu hyvin erinopeuksisia ajoneuvoja ja tietenkin nopeamman on paastava heti ohi vaikka minkalaisella riskilla. Nopeudet kaupungeissa on ihan alyttomia, liikennevalot koskevat vain autoja vain silloin talloin, mopoja ei juuri koskaan. Tuntuu etta turistibussit kaahaavat kaikkein hulluimmin. Lisaksi esimerkiksi EU on kieltanyt Indonesialaisia lentoyhtioita laskeutumasta kentilleen.

tiistai, 23. helmikuu 2010

Jaava: Solo

Atelle heti eikana lohdutuksen sana, ei ne meidan temppelit Ayuttayalle parjannyt. Macaon kampassani ei ollut juuri peileja, se oli vain tylsa dormi, jossa ei tainnut olla peilia lainkaan.

Jogjasta matkamme jatkui Soloon, junalla reilu tunti. Solossa ei ollut mitaan kovin erityista, ihan miellyttava keskikokoinen kaupunki. Piristavinta oli ehka siina vaiheessa se tavallisuus, ei mitaan suurta tai ihmeellista turisteja houkuttavaa eli aika paikallista menoa.

Keskustassa oli taasen jonkun kuninkaallisen asumus. Varsinainen turistinahtavyysosio oli aika tylsa, mutta siina ymparilla oli ihan hauskaa seutua.

Parasta Solossa oli herra Husein. Siina kavelimme rauhassa kadulla juoden jaakahvejamme muovipusseista kun Husein mopollansa paraytti siihen meille juttelemaan. Hetkea myohemmin istuimme hanen kotinsa terassilla juoden teeta. Husein, noin 50 vuotta on toissa villatehtaassa ja vaikutti erittain hyvin toimeentulevalta. Terassilla ukkeleita aika maara, Huseinin kaksi velja, siskon mies ja muuta naapurustoa. Palvelijatytto keitti meille teeta lisaa aina kun saimme mukit tyhjennettya.

Husein naytti meille valokuvia vuosilta 1985 ja 1986, joissa han oli kiertamassa nahtavyyksia austraalialaisten ja eurooppalaisten turistien kanssa, kutsui heita ystavaksikseen. Se ei selvinnyt mista oli heidat napannu, ehka samalla tavalla kadulta kuin meidatkin.

Leppoisaa hellepaivaa siina mietittiin. Ukkelit erehtyivat kysymaan lempihedelmaani ja vastasin tietysti rambutan. Hatahata, sita oli ei nyt keittiossa, joten yksi setahan singahti niita ostamaan ja saapui takaisin jattisakillisen kanssa.

Husein viela lahtiessamme lahjoitti meille batiikkipaidat ja pyysi etta lahettaisimme kortin.

Kaupungin iltatori oli varsin iloisen eloisa, ruokakojuja, kaikkia muitakin kojuja ja tivoliharvelit. Paikallisia ostamassa hattaraa, kattiloita tai pyorimassa karusellissa.

Solosta kirjassa sanottiin, etta saaren tiukin muslimikaupuki ja siella on ollut jonkin verran aariliikeliikehdintaa. Rukouskutsut kylla kuuluivat joka puolella. Naisilla oli huiveja enemman kuin mita aikaisemmissa kohteissa oltiin nahty. Naimme paikallisilla myos narutoppeja.

Hostellihuoneemme oli ankea, mutta pihapiiri oli mahtava. Uima-allas oli varsin piristiva varsinkin kun suihkua ei ollut. Parasta oli iltameiningit, siella oli bandiharkat. Eli reilun kokoinen musisointisali, jossa oli perinnemusiikkiharjoitukset. Eihan se miellyttavalta kuulostanut, mutta varsin vaikuttavaa. Sahkotkin katkesi, istuimme kynttilan valossa kuuntelemassa soittoa. Soitajille tajoiltiin teeta ja tofua, tofua mekin saimme maistaa.

Solossa heratys olikin sitten aamulla kello kolme ja juna lahti kello nelja. Juna saapui kello kahdeksan Surabayaan, tunnin vaihdon jalkeen matkustimme taasen kaksi tuntia, saavuimme Brobolinggoon. Asemalla otimme polkupyorariksan, joka vei meidat minibussiin, jolla paasimme Bromolle.